Hiirenpolku
Hupalaan, kuv. Jori Svärd , 1978
Samettikuu; lastenrunoja, kuv. Outi Markkanen 1980
Hiirenpolulla soi; satukuunnelmasarja 1983
Hiirenpolku-sarja EBU:n kansainväliseen Lasten Radioon
1984
Eläinaitta; kirja + äänite (käsikirj. Inkeri Karvonen
ja Hannu Eskonen) 1986
Satu omena-akasta ja omenaukosta; kuv. Pirkko Kanerva ,
1986
Kettujen seikkailupäivä; satukuunnelmasarja 1987,
puolianimaatio TV 2:n lasten ohj.
Lasten Runoaitta; kirja + äänite, käsikirjoitus 1987
Valon portaat; runoja 1991
Huilupuu ja ruusukissa, kuv. Sisko Tampio , !996
Hiirenpolulla soi, kuv. Satu Paakkala, 2005
Paanutonttu ja tarinakivet, kuv. Ulla Vaajakallio, 2006
Suomennokset:
Sylikuvasto 1, 1991
- Viidakon lastentarha (suom. I. Karvonen ja Eszter Vuojala)
- Kaurismummo (suom. I. Karvonen ja Päivi Tuominen)
- Vesikirppu ja ristilukki (suom. Päivi Tuominen)
Sylikuvasto 2 , 1991
- Pikku villisika (suom. Päivi Tuominen ja Pekka Papunen)
- Pääsiäismuna (suom. I.Karvonen ja Eszter Vuojala)
- Sirkka ja muurahainen (suom. I. Karvonen ja Agnes Lux)
Sylikuvasto 3, 1991
- Vesikirppu ja ristilukki (suom. Päivi Tuominen)
- Jäniksen mökki (suom. I. Karvonen ja Eszter Vuojala)
- Talitintin kengät (suom. I. Karvonen ja Eszter Vuojala)
Sylikuvasto 4, 1991
- Maitokaivo (suom. I.Karvonen ja Agnes Lux)
- Korppi ja kettu (suom. I. Karvonen ja Agnes Lux)
- Mursuviiksi ja matruusiapina (suom. I. Karvonen ja Agnes Lux)
- Taikamuki (suom. Päivi Tuominen).
Tärkeimmät
antologiat:
Suuri suomalainen
satukirjasto, WSOY 1990
Pieni Runoaitta, WSOY 1993
Harjanne-Helakisa: Meidän kuopus 1985
Äidinkielen
oppikirjoja ja opettajan oppaita
Muuta
Runoja sävelletty lastenlauluiksi mm "Musiikkipullat"
-kokoelma. Äänitteinä levy ja kasetti, Fazer
Musiikin aika 1-2 laulu "Napakettu", 1997
Radion kantanauhoilla Sauli Malisen sävellyksinä toistakymmentä runoa
Ylen Lasten Radioon runo- ja satuohjelmistoa
Runoja eri lehtiin
Taina, Hannu: Pienen tontun ihmeellinen joulu, 2004, kuvat: Inkeri
Karvonen
Satu Mies ja meren muna julkaistu kirjassa Maaemon helmasta, 2006
alkuun
MINÄ,
TUNTUREIDEN JA METSIEN KASVATTI; OPETTAJA, PERHEENÄITI, KIRJAILIJA
Lapsuuteni
maisemat ja merkittävät aikuiset
(Ei sitä koskaan
tiedä, Huilupuu ja ruusukissa s. 61).
Olen syntynyt Kemijärvellä
vuolaitten vesien rannoilla Laurilan talossa jatkosodan aikana. Oli
sunnuntaiaamu, tammipakkanen.Sain hätäkasteen ja sen seurauksena nimen,
jota tuskin lienee ehditty paljon miettiä. Isäni oli tuolloin
sotasairaalassa ja hänellä olisi ollut ehdolla nimeksi Vellamo. Kun myöhemmin
tulin tuntemaan nimeni historian, olisin mieluummin hyväksynyt isäni
ehdotuksen Inkerin sijasta. Vellamo-sana soljui kielellä pehmeänä,
vedenvihreänä. Sanat ovat aina vedonneet mieleeni paitsi
sointuisuudellaan ja rytmillään myös väreiltään ja muodoltaan.
Lapsuuteni vuodet
olen viettänyt Sallassa. Pohjoisen karu luonto oli joskus ankarakin,
mutta minua ympäröi henkisesti rikas, vapaa ja turvallinen ilmapiiri.
Suuressa perheessä kaikki oli yhteistä. Mielikuvitus kuitenkin oli
jakamatonta ja sen turvin saattoi korvata monta puutetta. Taivaansinistä
prinsessapukua en ole koskaan omistanut, mutta lapsuuden poluilla näen
hahmomi tuollaisessakin luomuksessa, puhumattakaan lasikengistä...
Ainainen kauneudenkaipuuni vaatimattomasta kasvuympäristöstäni
esteettisyyttä ja sellaisen löytäminen säteili karun todellisuuden
yli. Luonto opetti ehtymättömällä rikkaudellaan. Niinpä kannan aina
sydämessäni kotikoivujen herkkää suloa, pohjoisten vaarojen ja
tuntureiden siintoa, metsien huminaa, suovillojen säihkyvää valoa ja
kevätpuron kohinaa, suviöistä puhumattakaan.
Merkittäviä
aikuisia olivat vanhempani, huolehtivainen, äidillinen äiti,
kirjallisuutta rakastava isä sekä ensimmäinen opettajani, Martta
Juvonen. Hän on ollut paljossa esikuvani omassa opettajantyössäni.
Ennen muuta hän välitti minulle kielen rikkauden ja sen merkityksen ymmärtämisen.
Sykähdyttävällä tavalla hän tutustutti pienet oppilaansa suomalaisiin
kirjailijoihin ja heidän tuotantoonsa. Kuvataulut luokkahuoneen hirsiseinällä
kävivät tuon ajan kirjailijavierailuista. Opettajamme esitteli heidät
elävällä tavallaan. Silloin "tutustuin" mm. Anni Swaniin.
Ennakkoluulottomasti kirjoitin hänelle ja välillemme syntyi ihastuttava
kirjeenvaihto. Tunsin outoa kohtalonyhteyttä siinä, että meillä
molemmilla oli syntymäpäivä tammikuun neljäntenä. Toinen "elävä"
kirjailijayhteys syntyi hiukan myöhemmin Kaija Pakkaseen Yhteishyvä-lehden
nuorten palstan kautta, jossa kirjoitelmiani ja runojani julkaistiin
nimimerklllä "Sallantyttö". Yhteydenpitomme jatkui
vuosikymmeniä. Kummallista siinä on ollut se, ettemme koskaan ole
toisiamme oikeasti kohdanneet, vaikka monta kertaa olemme tapaamistakin
yrittäneet järjestää.
Kirjoittamisen
maailma
Lapsen ajatuksissa
liikkuu paljon vakavaa ja vakavasti otettavaa. Elämäntarkoitus voi
hahmottua hyvinkin varhain. Aloitin koulunkäyntini kuusivuotiaana ja
tuolloin minulla oli jo paljon tavoitteita elämälleni, unelmia ja
haaveita, joista en kylläkään rohjennut kenellekään puhua. Minussa
heräsi voimakas kutsumustietoisuus, jonka syntymistä en mitenkään osaa
selittää. Opettajan, äidin ja kirjailijan työ aukenivat kirkkaina elämäntehtävinä,
niin todellisina ja uskottavina, että suorastaan ahdistuin ajatellessani
miten kaikessa jaksaisin.
Yksinäiset
koulumatkat olivat otollisia omille ajatuksille ja pohtimiselle. Kukaan ei
häirinnyt, sain viipyä metsäpolulla ja jängän yli kantavilla
pitkospuilla mielin määrin. Suuren sisarussarjan keskimmäisenä koin
ajoittain olevani puristuksessa sekä vanhempien että nuorempien
sisarusteni taholta. Saadakseni rauhaa ajatuksilleni ja pakottavalle
tarpeelleni kirjoittaa pakenin yksinäisyyteen, kesäisin myös metsään.
Koskaan ei tuntunut olevan tarpeeksi aikaa kirjoittaa, jota harrastustani
varjelin kuin silmäterää. Siitä huolimatta minut silloin tällöin yllätettiin
itse teosta.
Vaikka
kirjoittaminen ei tietenkään mikään huono harrastus ollut, siihen
kohdistuva huomio sietämätöntä. Sen parissa myös helposti unohtuivat
ne velvollisuudet, joita perheessä jokaiselle luonnollisesti kuuluu.
Silloinko lienen saanut ‘ sielun haavan’, joka aristaa, jonka hyväksymisessä
minulla on ollut paljon opittavaa. Ehkä oman haavoittuvuuteni kautta olen
halunnut ymmärtää lasta, kunnioittaa lapsessa esiin tulevia
taiteellisia lahjoja antamalla hänelle tukea ja rohkaisua missä suinkin
olen voinut.
Ajatellessani eri elämänalueita
kirjoittaminen on se, jossa tunnen eniten laiminlyöneeni, laiskotelleeni,
mutta myös kärsineeni siitä, etten ole pystynyt järjestämään aikaa
tälle osaa itseäni. En ole jaksanut kehittyä niin kuin olisin halunnut.
Siitä huolimatta koen ihmeenä sen, että luomisen liekki yhä elää ja
kipunoi, vaatii ja rohkaisee jatkamaan kirjallisen ilmaisun tiellä. Oma
lapsuuteni on kuin salainen puutarha todellisuuden lasiseinän takana.
Kirjoittaminen avaa portin ja pääsen kohtaamaan lasta itsessäni
mielikuvituksen ehdoilla. Kirjoittajana koen koko ajan olevani hiertymäkohdassa
lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla. Se on sekä tuskallista että
kiehtovaa. Samalla, kun oma pienuus ahdistaa, tunnen suorittavani jotakin
tärkeätä lapsen/lasten puolesta, ei vain tuttujen lasten, vaan kaikkien
kaikkien lasten puolesta; lapset tarvitsevat kaikkialla suojelemista ja
aikuisten tukea. (Oi, kaikki tiukuset helähtäkää, Samettikuu s.
33).
Kirjoittaminen on
ankaraa ja kurinalaista työtä. Jostakin se etsii tarvittavan ajan
opettajan- ja perheenäidin tehtävieni lomassa. En ole siitä voinut
luopuakaan, sillä tiedostan sen yhä osaksi elämäntehtävääni.
Kirjoittamisen kautta huojennan oloani, mutta koen myös iloa voidessani
luoda julkaisuvalmista. Kokoelman tekemiseen liittyy suunnattomasti
innostusta, vaivaa ja vastuuta. Samalla, kun tyhjenee jostain, avautuu
vastaanottamaan uutta. Etenkin lapsille kirjoittaminen puhdistaa ja eheyttää
mieltäni, saa nöyrästi iloitsemaan. On ollut palkitsevaa havaita, että
tekstini ovat tuottaneet lapsille niin mielen kuin kielen iloa. Näin koen
myös silloin, kun joku aikuinenkin on voinut kokea elämyksiä kieleni
kautta, saanut pehmennystä elämänsä kovettumiin.
Lapsuuden merkitystä
ja lapsen arvostusta ajattelen suurella kunnioituksella. Jokainen yksilö
on tutkimaton syvyys, jokainen syvyys erilainen. Samalla, kun haluaa
toimia lapsen parhaaksi, tulee käyneeksi kamppailua oman riittämättömyytensä
kanssa.
(Askelten kohinaa koulutiellä, Valon portaat, osasto 5)
Ajattelen
kiitollisena työyhteisöäni lasten parissa. Arvostamattomuutta ja yksinäisyyttäkin
tuntien olen saanut kokea myös suurta tyydytystä ja työniloa,
onnistumisen hetkiä.En ole koskaan hävennyt olla lastenkirjailija ja
alkuopettaja, päinvastoin. Elämä on antanut minulle äärettömän
arvokkaan luottamustehtävän, jossa osuuteni aikuisena on ollut suuren
vastuun kantamista ihmisenä kasvamisessa ja suojattomien puolustamisessa.
( Huudan lapsesta huomiseen, Pieni nyytti, Valon portaat, osasto s.
67-68)
Perhe, elämäni
ankkuri
Omat lapseni,
puolisoni, kotini ovat ankkuri, jossa tunnen olevani turvassa. Perheen
ansioksi luen jokaisen julkaisuni synnyn. Tekstejäiii voin valmistella
pitkäänkin, hioa kitkutellen, mutta kun ajatus kokoelmaksi saakka on
valmis, toimin nopeasti ja silloin kirjoittaminen valtaa minut
kokonaan.Perheeltä vaatii sopeutumista, kun äidin mieli lentää
pihakoivun latvuksissa. Toisaalta se auttaa minua itseäni huomaamaan,
miten tärkeää on pitää jalat keittiön pöydän alla.
Elämän juhla ja
arki vuorottelevat kuin sade ja aurinko. Huolimatta varhaisesta
kutsumuksen tiedostamisesta ja pyrkimyksestä noudattaa sitä, tunnen
kaiken olevan pelkkää kallisarvoista lahjaa. Toivoisin voivani käyttää
sen parhaalla mahdollisella tavalla.
alkuun
KAUTTA
HARMAAN HAAPAPUUN
(Hiirenpolku Hupalaan, s. 10-15)
Aamu oli vielä
varhainen, syksyisen kirpeä. Hiiret heräsivät äkkiä yhtaikaa. Mitä
kummaa? Talo tärähteli ja vapisi niin että tuolit ja pöytä kolisivat.
Tai pikemminkin ne pomppivat hetken, asettuivat aloilleen ja rupesivat
taas kohta pomppimaan. Hurun housut putosivat lattialle ja lampunvarjostin
keikkui vinossa.
- Kauheaa. Mi-mitä nyt? vikisi Hömelö kurkku kuivana.
- Tä-tärinää ja tu-tutinaa, yritti Huru rauhoittaa ääni täristen.
- Taitaa hajota koko talo, uikutti Hömelö ja veti peitteen silmilleen
aivan kuin olisi odottanut katon romahtavan tuossa tuokiossa.
- Eikä hajoa, ärähti Huru. - Kaikin puolin kunnollinen talo. Jokainen
naula tarkasti naputettu. Minä otan kyllä häiriöstä selvän. Huru rykäisi
päättäväisesti, pujotti tohvelit jalkaansa ja lähti ovelle. - Käväisen
vain ullakolla, hän sanoi kynnykseltä.
Hömelö ei tahtonut
jäädä yksin pelkäämään ja tärisemään. Hän ryömi peiton alta ja
lähti kiipeämään Hurun perässä ullakolle. Olipa Huru rohkea! Mutta hän,
Hömelöparka, sai pelätä koko ajan putoamista ja sitten sitä mikä
ullakolla odotti. Samassa talo taas tärisi ja jytisi niin että kaikki
vilisi epämääräisenä sumuna hiiriparkojen silmissä.
Huru työntyi
kurkistamaan ullakon ikkunasta.
- Hohoijaa, onko siellä ketään? hän huusi niin kovaa kuin jaksoi.
Kukaan ei vastannut, mutta haavanoksien takana kahisi ja ripisi. Hömelökin
kuuli kahinan ja pelkäsi entistä enemmän.
- Näkyykö siellä mitään? hän änkytti.
- Vähän ruskeata, vähän harmaata, vastasi Huru.
- Kysy, kuka se on, hätäili Hömelö.
Mutta Huru ei
ehtinyt avata suutaan, sillä kaksi pitkää korvaa työntyi
kullankeltaisten lehtien seasta ja isot silmät tuijottivat ymmyrkäisinä
hiiriä.
- Suokaa anteeksi, sanoi vieras ääni. - Pistin vain pääni pensaaseen,
koska olen etsimässä.
- Et kai sentään etsi pieniä viattomia hiiriä? sanoi Huru. Hän tiesi
että otus, jolla on noin isot silmät ja pitkät korvat, voisi vaivatta
napata hiiret jos vain halusi.
- Ei veikkosella, paljon tärkeämpää minä etsin. Olen Emppu Etsivä ja
etsin salakirjoituksia.
Viimeisen sanan Emppu Etsivä melkein kuiskasi.
- Missä niiden pitäisi olla? kysyi Huru.
- Täällä metsässä. Onko niitä sattumalta näkynyt teillä päin?
Huru pudisti päätään. Hänelle alkoi jo selvitä, ettei ollut syytä
pelkoon
- Ei mitään kirjoituksia, ei ainakaan salakirjoituksia. Millaisia ne
muuten ovat?
-Senpä juuri haluaisin saada selville, vastasi Emppu Etsivä ja vilkuili
koko ajan ympärilleen.
- Onko niiden etsiminen vaarallista?
- No, jännittävää ainakin, kuiskasi Emppu Etsivä. - Etsin
salakirjoituksia pitkin ja poikin ja siksi loikin ja laukkaan, välillä
haapaa haukkaan niin rapeaa ja makeaa.
- Hetkinen, herra Etsivä, Huru sanoi pontevasti. - Sinä siis jyrsit ja järsit
tuvan yli kaatunutta haapaa, meidän puutarhapuutamme, meidän
suojamuuriamme pohjoisen puhuria vastaan. Tiedätkö että talo oli hajota
mokomasta ryskeestä?
- Kautta harmaan haapapuun, sepä ikävää, sanoi Emppu Etsivä. -
Sellaista se on. Kun alkaa järsiä voi siitä joku kärsiä. Eikä arvaa
sattumalta kenet löytää pöydän alta.
Hurun mielestä
Emppu Etsivä oli hiukan höperö. Eihän tässä kukaan pöydän alla
aikonut asua. Mutta Emppu sen kuin jatkoi samaan hassuun tapaansa:
- Toiselle pöytä, toiselle jokin muu, niin eri asioita merkitsee puu.
Mutta hyvästi nyt, kiltit hiiret. On jo kiire kantapäissä. Viiksiäni
kutittaa, ja siitä tiedän että salakirjoitus on jossakin lähettyvillä.
Minun täytyy nyt mennä ettei joku toinen eelleni lennä.
Emppu Etsivä loikki
jo etäällä, mutta kääntyi vielä hiirten taloon päin ja huusi:
- Anteeksi kun häiritsin. Ollaan silti ystäviä.
Sitten Emppu Etsivä hävisi metsään.
- Olipas se, sanoi Huru ja läimäytti ullakon ikkunan kiinni.
- Vähän hassu, uskalsi Hömelökin hihittää. Hän oli seisonut Hurun
takana hiiskumatta, hupattamatta.
- Vai pöydän alla tässä muka asutaan, tuhisi Huru.
- Mutta kilttihän
se Emppu Etsivä oli. Älä turhasta loukkaannu. Hänhän sanoi, kuinka se
nyt olikaan, että toisella pöytä, toisella puu...
- Ei se niin ollut. Toiselle pöytä, toiselle jokin muu, niin eri asioita
merkitsee puu, oikaisi Huru.
- Sinäpä sen muistit. Mutta pääasia ettei enää tärähtele. Minä jo
luulin siihen paikkaan kuolevani, huoahti Hömelö.
- Sinä nyt aina luulet. Oikaise yömyssysi ja mennään tupaan.
Hömelöstä tuntui,
että Huru oli yhä ärtyinen.
- Kuule, Huru, minusta se Emppu Etsivä puhui koko ajan arvoituksia, sanoi
Hömelö, ja sitten hän keksi, että sehän se Hurua harmittikin.
- Miten hän vielä sanoikaan: kun kärsii niin järsii.
- Kattia kanssa! Ei se niin ollut, sekään. Kun alkaa järsiä, voi siitä
joku kärsiä. Toisin sanoen, kun Emppu Etsivä syö haavan- kuorta, Huru
ja Hömelö pelkäävät kuollakseen.
- Mutta ethän sinä pelännyt, et ainakaan paljon. Sinä olet maailman
rohkein ja viisain metsähiiri. Sinusta Emppu Etsivä saisi hyvän
apulaisen. Nyt kun se etsii niitä salamakirjoituksia.
- Sa-la-kir-joi-tuk-sia, korjasi Huru
.- Kuulehan sinä Hömelö-höppänäni kunnon hiirellä on muutakin
tekemistä kuin laukata ympäri metsiä sellaisen perässä jonka
olemassaolosta ei ole edes varma.
Ja Huru alkoi pakata
reppuaan. Työt hernepellolla odottivat.
alkuun
Kirjailija
kertoo: