Anders Chydenius

Ensimmäisenä on seuran kiistatta loistavin nimi: Anders Chydenius, jonka jäsenyys tosin jäi lyhytaikaiseksi, koska hän kuoli jo vuonna 1803. Häntä seuraa silloinen pormestari, sittemmin käräjätuomari ja lakimies Anders Söderlund, tullitarkastaja Chr. Hjertman, kauppias Fredrik Lindebäck, kirkkoherra Fredrik Stenhagen, kaupunginlääkäri ja välskäri Johan Gottsman, apteekkari Gustaf Libeck, tullinhoitaja Adolf Fredrik Clasen, raatimies Carl Fredrik Rahm, kauppias sittemmin kauppaneuvos Jan Kyntzell, kauppaneuvos Joachim Donner, kauppias Matts Lindebäck, varapormestari ja raatimies Johan Niclas Keckman, kauppiaat Erik Jakob Keckman ja Jan Riska, raatimies Anders Falander, pedagogion rehtori, sittemmin rovasti Carl Johan Nordling, kauppias Jacob Kjemmer, raatimiehet Anders Roos, Nils Rahm och Pehr Melander, kirkkoherra Johan Niclas Snellman ja kauppias Gustaf Erik Wetterblom.

- Tämän edustavan, kaupungin ylimpään kerrokseen kuuluvan perustajajoukon jälkeen, joka keskenään monin tavoin edusti "porvarisaatelia", luettelee asiakirja vielä 18 henkeä, jotka vuoteen 1830 perimällä tai ostamalla olivat tulleet kirjaston osuuksien omistajiksi ja tällöin allekirjoituksellaan vahvistaneet säännöt.

Koska Anders Chydeniuksen nimi on ensimmäisenä ja koska säilynyttä kokoelmaa pitkään on Kokkolassa kutsuttu ja edelleenkin kutsutaan "Chydeniuksen kirjastoksi", on syytä olettaa, että Chydenius oli varsinainen aloitteentekijä, sikäli kuin voitiin vetää suora yhteys puolitoista vuotta aikaisemmin perustettuun Turun lukuseuran kirjastoon, jonka kantavana voimana toimi Jacob Tengströn, Chydeniuksen sisarenpoika. Tätä koskeva arvelu esiintyy jo Th. Reinin Snellman- elämäkerrassa.

Anders Söderlund

Ilmeisesti tämä yhteys on näytellyt tiettyä roolia, mutta pääasiallinen ansio lukuseuran syntyyn lankeaa silloiselle pormestarille Anders Söderlundille. Hän oli vuonna 1805 saatuaan nimityksen kihlakunnantuomariksi muuttanut Pietarsaareen, haluten edelleen käyttää kirjastoa huolimatta siitä, että seura oli vuonna 1810 päättänyt, että henkilön, joka asui kauempana kuin neljännespeninkulman päässä kaupungista ei voitu antaa jäädä jäseneksi. Vuosikokouksessa toukokuun ensimmäisenä 1826 tehtiin kuitenkin yksimielinen päätös, "että Lakimies ja Ritari Söderlund saa erivapauden käyttää kirjastoa, koska hän on ollut sen pääasiallisin perustaja ja ensimmäisinä vuosina huolellisesti hoitanut sitä ja sittemmin aina ollut kunnioitettu Jäsen sen parhaaksi."

Sääntöjen mukaan tulee seuran vuosittain kokoontua toukokuun ensimmäisenä päivänä " tarkastamaan Kirjastonhoitajan toimintaa ja neuvottelemaan Kirjaston asioista". Kirjastonhoitajalla oli sitä paitsi oikeus kutsua jäsenet pohtimaan kirjahankintoja ja muita asioita, mutta säilyneissä asiakirjoissa ei mainita muita kuin vuosikokoukset. Ensimmäisten vuosien pöytäkirjat eivät ole tallessa, mutta vuodesta 1806 ovat ne säilyneet vuoteen 1830, jolloin seuran kohtaloissa tapahtui käänne. Vuosikokouksia pidettiin säännöllisesti huhtikuun viimeisenä tai toukokuun ensimmäisenä. Asiat rajoittuivat useimmiten vastuuvapauden myöntämiseen, vuosimaksun vahvistamiseen ja ilmoituksiin osuuksien jakamisesta. Pöytäkirjat ovat melko lakoonisia, mutta tästä huolimatta antavat ne samoin kuin perustamisasiakirja, joka sisältyi sääntöihin hyvän kuvan seuran organisaatiosta. Perustamisasiakirjan mukaan vuosimaksu oli 3 taalaria, mutta sitä voitiin tarpeen mukaan laskea tai nostaa. Vuodesta 1808 vuoteen 1827 vaihteli se kolmesta neljään taalariin. Vuonna 1828, kun haluttiin tasapaino laskuihin ja uusi kaappi nostettiin maksu 6 taalariin. Maksujen kerääminen näytti ajoittain tuottanen vaikeuksia: sekä 1808 että 1810 oli pöytäkirjaan kirjattava, että ne, jotka eivät maksujaan maksaneet menettävät osuutensa. Toisaalta annettiin esimerkiksi, että maksut voi korvata toisenlaisella suorituksella: vuonna 1810 kauppias Jan Kyntzell, joka omisti Hamburger Politische Journal-nimisen aikakauslehden numerot vuodesta 1788 vuoteen 1806 lahjoitti kokoelman kirjastolle, saaden kymmeneksi vuodeksi maksuvapauden.

Perustamisasiakirjassa edellytettiin, että seura voisi ottaa uusia jäseniä "niin monta kuin hyväksi nähtiin" 3 riikintaalarin pääsymaksua vastaan, johon vuonna 1806 lisättiin ehto, että uusien jäsenten tuli maksaa maksut kaikilta kirjaston perustamisen jälkeisiltä vuosilta. Käytännössä vallitsi kuitenkin eräänlainen numerus clausus. Perustajajäseniä oli 23, mutta jo ensimmäisinä vuosina jäsenmäärä laski: kirkkohera Stenhagen luopui oikeudestaan, kun hän vuonna 1801 muutti pois, ja kirkkoherra Snellman irtisanoutui seuraavana vuonna. Kun Chydenius kuoli vuonna 1803 lopetti leski maksun kirjastolle - ja koska ei löytänyt ostajaa osuudelleen, lankesi se kirjastolle. Osakkaiden lukumäärä vakiintui 20, ja eräässä tilanteessa vuonna 1824 puhutaan suoraan kahdeskymmenesosista osuuksien sijaan, mikä oli normaali termi.

Tällaisella osuudella oli osakkeen luonne, joka sääntöjen mukaan pois muutettaessa tai kuolemantapauksen sattuessa tai jos osakas ei enää halunnut jatkaa voitiin myydä, kuolemantapauksessa tietysti myös periä. Alussa laskettiin, että omistusoikeus puuttuvan maksuvalmiuden johdosta voitiin muuttaa käyttöoikeudeksi rajoitetuksi ajaksi, laskettuna suhteessa suoritettuihin maksuosuuksiin, mutta vuonna 1807 kumottiin tämä määräys ja halukkaat ohjattiin yrittämään myydä osuuttaan tai, jos ostaja puuttui sopimalla osakkaiden kanssa parhaalla mahdollisella tavalla. Vuonna 1826 kauppias Axel Böckelman huusi osuuden huutokaupassa kauppias Wetterblomilta, joka oli kuollut. Vuosien kuluessa sai seura muuttojen, kuolemantapausten, ja muiden osuuksien hylkäämisten johdosta kokonaan toisen kokoonpanon kuin alkuperäinen kuitenkin sosiaalisen standardin säilyttäen. Kun kirjastonhoitaja toukokuun ensimmäisenä 1826 kokosi tietoja osuuksien omistajista neljännesvuosisadan ajalta, totesi hän, että 23 perustajajäsenestä 15 oli kuollut, kaksi muuttanut pois ja yksi myynyt osuutensa, niin että vain viisi oli jäljellä. Erityistä mielenkiintoa herättää eräs siirroista: vuosikokouksessa toukokuussa 1816 näytettiin 10 heinäkuuta 1815 päivätty kauppakirja kauppias Fredrik Lindebäckin ja kapteeni Christian Snellmanin kesken, jolla jälkimmäinen oli lunastanut edellisen osuuden kirjastoon.

Voidaan kai olettaa, että kirjallisesti ja filosofisesti kiinnostunut fregattilaiva Patiencen kapteeni Kokkolasta ahkerasti hyödynsi seuran kirjoja; joka tapauksessa tiedämme, että hänen poikansa Johan Vilhelm menetteli näin. Vielä vanhoilla päivillään hän muisteli aikaa "jolloin muissa ruotsalaisissa lehdissä Argus´issa ja Minervassa, vieläpä Upsala-litteraturtidningenissä kummitteli pohjalainen pikkukaupunki, jossa ylläpidettiin lainakirjastoa, jonka kokoelmiin kuului runsas poliittinen, historiallinen ja kaunokirjallinen kirjallisuus", ja jolloin hänellä talvilomien aikana oli mahdollisuus täydentää koulutiedon puutteita historiassa ja maantiedossa. Kapteeni Snellman piti osuutensa vuoteen 1823, jolloin myi sen rovasti Nordlingille.

"Seura salli myös muiden kuin osakkaiden käyttää kirjastoa. Joka halusi lukea, voi pantata kirjan täyden arvon ja maksaa kahdeksannen osan kirjan arvosta." Määräys ansaitsee erityistä huomiota, koska se merkitsi, että instituutio sai periaatteessa yleisesti avoimen kirjaston luonteen ja voidaan sitä siten pitää nykypäivän kaupunginkirjaston suoranaisena edeltäjänä. Samalla tavoin avoimia myös ulkopuolisille olivat kuten jo on mainittu Vaasan ja Uudenkaarlepyyn kirjastot ja Franklinin kirjasto Philadelphiassa. Tuntuu siltä, että tätä oikeutta aluksi ei olisi Kokkolassa käytetty; kirjastonhoitajan edellämainitussa 25-vuotiskatsauksessa sanotan nimittäin, että kirjojen lainaus maksua vastaan alkoi vuonna 1805, ja että "ylimääräiset lukijat" mainitusta vuodesta vuoden 1826 toukokuuhun olivat suorittaneet yhteensä 546 taalaria. Ylimääräisiltä lukijoilta perittiin vuonna 1806 neljännesvuosimaksua, vuonna 1809 määrättiin vuosimaksu 3 taalariin plus pantti kirjojen arvosta, ja myöhemmin se nousi vähitellen. Sekä osakkailta että ylimääräisiltä lukijoilta oli ankarasti kielletty lainattujen kirjojen antaminen sellaisille henkilöille, jotka eivät olleet maksaneet. Vuonna 1810 säädettiin, että osakkaan, joka oli rikkonut kieltoa, piti suorittaa "vastaanpanematta" sakko kirjaston kassaan, ja uhkaamalla ylimääräisiä lukijoita lukuoikeuden ja pantin menetyksillä - epätietoisena kuitenkin sen vaikutuksesta, onhan kyse ilmiöstä, joka tänäpäivänäkin kukoistaa yhtä yleisesti.

Kirjastonhoitajan työtehtävistä säädettiin seuraavaa: "Yksi Seurasta valitaan Kirjaston- hoitajaksi, joka huolehtii kirjojen tilaamisesta, sidotuksesta, lähettämisestä ja järjestyksenpidosta, luettelonpidosta, josta selviää kirjan nimeke, ostohinta, sidotushinta, tekee tarvittavat muistiinpanot siitä, kenelle kirjat on lainattu ja aikanaan ne perii ja kokoaa, vastaanottaa kerääntyneet varat ja vastaa niiden käyttämisestä postimaksuihin, paperiin, kirjojen hankintaan, sidotukseen, niiden tänne hankkimiseen, kirjaston puhtaaksikirjoituksesta, hoitaa kirjanpitoa, johon kuuluvat tositteet, jotka Seura tarkastaa." Korvaukseksi on kirjastonhoitaja vapaa kaikista maksuista. Ensimmäisinä vuosina tehtävää hoiti, kuten sanottu silloinen pormestari Anders Söderlund. Nähtävästi hän jätti työn tultuaan nimitetyksi kihlakunnantuomariksi vuonna 1805, ja hänen seuraajakseen valittiin aptekkari Gustaf Libeck, joka kaikesta päättäen toimi seuran kirjastonhoitajana kuolemaansa vuoteen 1848 saakka. Kun Libeckin panos seuran historiassa on merkittävä ei ainoastaan pitkäjaksoisuutensa vaan myös laadukkuutensa ansiosta ansaitsee hänen persoonansa muutaman sanan.

Gustaf Libeck syntyi toukokuun 15 päivänä 1776 Kruunupyyssä kapteeni Machael Libeckin ja Sophia Jusleniuksen poikana,. Äiti oli Kruunupyyn kirkkoherran Gustaf Jusleniuksen tytär. Isä kuoli varhain, ja kun äiti solmi uuden avioliiton kokkolalaisen apteekkari Pehr Wennerströmin kanssa, tuntui luonnolliselta, että nuori Libeck valitsi apteekkialan. Hän "kouluttautui" kasvatti-isänsä turvissa vuosina 1791-95, suoritti ylioppilastutkinon ja aloitti farmasian opinnot 1795, vieraili Tukholmassa vuosina 1796-98 samanaikaisesti opiskellen, palasi kotikaupunkiinsa 1798 ryhtyen vastaamaan apteekista äitinsä jäätyä leskeksi, ja otti sen omiin nimiinsä heinäkuun ensimmäisenä 1799, samana vuonna, kun oli Tukholmassa suorittanut apteekkitutkinnon.

Useita vuosikymmeniä hänellä oli merkittävä paikka yhteiskunnassa ja testamentillaan hän teki suuria lahjoituksia, jotka aikanaan herättivät huomiota, erilaisiin hyväntekeväisyys- tarkoituksiin, mm. stipendirahastoihin ja kotikaupungin sairaalaan; Libeckin sairaala kantaa vielä tänäkin päivänä hänen nimeään. Ilmarinen-nimisessä vaasalaislehdessä hänestä oli ajan olosuhteet huomioiden tavattoman perusteellinen muistokirjoitus missä hänet kuvattiin " harvinaiseksi esimerkiksi henkilöstä, joka maassamme on oivaltanut yhteisen hyvän, eikä kuten useimmat ollut uppoutunut itsekeskeisiin pyrkimyksiin---".

"Niin kauan kuin Kokkola on olemassa ei puutu niitä, jotka siunaten muistavat, mitä Libeck on tehnyt sairaiden ja köyhien auttamiseksi, samoin kuin Waasan Lukio aina tulee aina laskemaan hänet avokätisimpiin lahjoittajiinsa."

Pitkän elämänsä aikana Libeck hankki itselleen yleisen ja jakamattoman kunnioituksen, toteaa muistokirjoituksen tekijä, "sillä hän oli luonteeltaan aina rehellinen ja kunnollinen, tarkka kaikessa tekemisessään ja ihmisrakkaudessaan, joka ei seisahdu sanoihin, sekä voiman vuosinaan urallaan tarkka ja taitava.--- Varsinkin oli hänen mielensä avoin kaikelle, mikä voi edistää köyhemmän kansanosan suurempaa sivistystä; siksi hän myös osasi arvostaa oppilaitosten auttamista." Viimemainitusta esimerkkinä on Libeckin yksityisen kirjakokoelman testamenttilahjoitus Vaasan lukiolle. Siinä oli n. 320 kirjaa. Muistokirjoituksen kirjoittaja ei ole ehkä pitänyt mielekkäänä Nikolai I Suomessa kiinnittää huomiota lukuseuraan, mutta epäilemättä tämä oli eräs Libeckin erityisistä huomionkohteista, jolle hän omisti kaiken sen tarmon ja taidon, josta kirjoittaja puhuu. Jo "Huomautuksissa 1 toukokuuta 1826", johon hän on koonnut tietoja menoista, eri osuuksien kohtaloista mm. seuran 25-vuotiskatsaukseksi, todistavat todellisesta rakkaudesta tehtävään, ja eikä varmaankaan ole liikaa sanottu, jos toteaa, että hän jälkikäteen oli seuran sielu.

Mainitussa ohjeessa kirjastonhoitajalle lueteltiin tehtävät kirjojen "kierrättämiseksi". Ilmaisu saa selityksensä myöhemmässä määräyksessä, jossa sanotaan, että "niin pian , kuin tilatut kirjat ovat saapuneet ja sidottu, lähettää kirjastonhoitaja ne jäsenten luettavaksi, kortin kera, josta selviää, missä järjestyksessä ne kiertävät." Kortissa oli aika, jonka kuluessa jokaisen oli kirja luettava, ja kun kirja oli kiertänyt kaikki osakkaat, oli se vapaasti lainattavissa kirjastosta. Ajan myötä osoittautui tämä kiertosysteemi hankalaksi hoitaa, vaikka se vastaakin myöhempien aikojen kirjarenkaita. Vuonna 1806 päätettiin, että "tästälähin kirjat eivät enää kierrä, vaan että jokainen osakas tilaa haluamansa kirjan kirjastonhoitajalta, hän kirjaa lainat ja karhuaa, jos ne jäävät liian kauaksi aikaa palauttamatta". On mahdollista, että aluksi ei ollut tiettyjä lainauspäiviä, koska niistä ei puhuta, mutta vuonna 1814 päätettiin, että kirjastoa pidetään auki ainoastaan tiistaisin ja perjantaisin, ja vuonna 1817 kirjattiin pöytäkirjaan, että "yhtenä päivänä viikossa tai keskiviikkoisin oli lukijoiden mahdollista sekä palauttaa että lainata".

Kirjaston huoneistosta ja inventaarioista eivät pöytäkirjat mainitse ensimmäisinä vuosina mitään; vasta vuodelta 1814 on maininta uuden kaapin ostamisesta. Lisäksi on ostettu kuusi säkkiä --- tarkoituksena käyttää niitä, jos kirjat nopeasti pitäisi siirtää paikasta toiseen. Mahdollisesti tässä varauduttiin tulipalon mahdollisuuteen. Raatimies Anders Kyntzell otti tehtäväkseen säkkien hankinnan, mutta kymmenen vuotta myöhemmin todettiin, että päätöstä ei oltu toteutettu ja se tuli uusia. Oliko kirjastolla aikaisemmin ollut erityistä huonetilaa vai ei, pakotti kirjakokoelman kasvu ajan kanssa siihen, ja vuonna 1817 luovutti kirjastonhoitaja Libeck kamarin talostaan kirjaston laskuun ehdolla, että se saatettaisiin käyttökuntoon, minkä raatimies Kyntzell lupautuikin suorittamaan. Kirjakaapit täyttyivät vähitellen: vuonna 1820 hankittiin kolmas kaappi, 1827 neljäs. Kirjastohuonetta käytettiin todennäköisesti vain säilytykseen ja lainaukseen; ei ole säilynyt mitään tietoa, että siellä paikan päällä olisi luettu aikakauslehtiä tai seurusteltu, kuten esimerkiksi Turun lukuseuran tiloissa.

Libeck ilmoittaa "huomautuksissaan", että kirjaston menot toukokuun ensimmäisenä vuonna 1826 nousivat 2,540 riikintaalariin. Suurin osa tästä summasta oli mennyt tietenkin kirjojen hankintaan. Pöytäkirjoista ei ilmene mistä kirjasto tilasi kirjat, mutta todennäköisesti se tapahtui Tukholmasta. Vuoteen 1826 asti lähin kirjakauppa oli Turussa, lukuunottamatta vaatimatonta kirjakauppaliikettä, jota harjoittivat jotkut kirjansitojat, esimerkiksi Kelin Vaasassa. Pohjalaiskaupunkien yhteydet Tukholmaan olivat paljon joustavammat kuin yhteydet eteläiseen Suomeen. Tukholmaan vietiin tervaa, viljaa ja ruokatavaroita, sieltä tuotiin rihkamaa, useimmat kauppiaat tekivät Tukholmanmatkan joka kesä, ja tyttäret kasvatettiin siellä sisäoppilaitoksissa, kertoo Snellman.

Kokkolalla oli vieläkin kaukaisempia kirjakauppayhteyksiä perinteenä: 1700-luvun lopulla oli kappalainen J.N.Snellman - sittemmin eräs lukuseuran perustajista - joka oli suuri musiikinystävä, oli ollut kirjeenvaihdossa erään sen ajan tunnetuimman kustantamon, amsterdamilaisen Hummelin kanssa kanssa ja toiminut sen asiamiehenä. Professori Otto Anderssonin mukaan "hän oli eräs maamme ensimmäisistä ja ajan ainoista ulkolaisen musiikkikustantamon edustajista". Tätä taustaa vasten oli helppo ottaa laivan kuljetettavaksi kirjoja, jotka kuuluivat jollekin lukuseuran osakkaalle. Sidotuksesta huolehdittiin sen sijaaan Kokkolassa, työ oli vanhanaikaisen lujaa ja usein eleganttia käsityötä, joka loisteliaasti on säilynyt meidän päiviimme. Erityisesti vanhin kokoelma on varustettu loisteliain vasikannahkaisin selkämyksin runsaine kultauksineen, punaisin ja vihrein kirjaimin ja kannet varustettuina marmoroidulla paperilla, jossa on sinistä, keltaista ja kalpeanpunaista. Sittemmin varustelu muuttui niukemmaksi: vuonna 1814 sovittiin kirjansitoja Damströmin kanssa siitä, "että hän tästä lähin hän varustaa jokaisen niteen 24 killingin sidoksella, jotavastoin kultaus selistä jäi pois lukuunottamatta nimiötä. Paperin tulee olla marmoroitu sekä nahan nimiössä punaista".

Mutta tällä säästäväisemmällä koristuksellakin ovat niteet usein ihmeen kauniita nykyajan ihmisenkin katsella. Vuonna 1820 sovitiin kirjansitoja Trollen kanssa sidotuksesta 32 killingin hintaan nide, ja samaa tariffia sovellettiin, kun 1821 käytettiin kirjansitoja Damströmiä ja sitoja Möllerströmiä. - Sääntöjen mukaan tuli kirjat varustaa "selkänumeroinnilla ja etukanteen painatettiin: Bibliotheket i GamlaCarleby". Tämä omistuskirjaus esiintyy vain vanhimmissa kirjoissa: myöhemmin varustettiin koko kokoelma painetulla exlibriksellä, jossa violetilla paperilla luki vain sana "Bibliotheket" yksinkertaisen kukkaornamentin keskellä.

alkuun