Juhlapuhe
Professori Pentti Virrankoski

Festtal
Professor Pentti Virrankoski

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat! 
Ärade åhörare, mina damer och herrar!

Vaikka esitykseni nimeksi on ohjelmaan merkitty juhlapuhe ja tunnen puheen ja esitelmän olennaiset erot, otaksun että minun on kuitenkin toivottu lähinnä kertovan Kokkolan lukuseuran ja sen hankkiman kirjaston historiasta. Muuten olisi kutsuttu joku muu. Pidän siis esitelmän, ja se perustuu pääasiallisesti Carl-Rudolf Gardbergin ja Sylvi Möllerin tutkimuksiin.

Kirjastolaitoksen historia Euroopan kulttuurissa juontuu hyvin kaukaa, antiikista asti. Riittänee kuitenkin hyvin kun aloitan keskiajasta, jolloin benedictiinien luostarijärjestö alkoi kerätä luostareihinsa kirjastoja, lähinnä jumaluusopillisia ja filosofisia teoksia. Kun Eurooppaan syntyi l200-luvulta lähtien yliopistoja, kukin hankki luonnollisesti tieteellisen kirjaston, ja Suomessakin ensimmäinen suuri kirjasto kuului Turun akatemialle. Kirjallisen sivistyksen lisääntyessä Länsi-Euroopassa alkoi kerääntyä kirjakokoelmia myös varakkaille yksityishenkilöille.

Kirjojen määrä ja lukuharrastus kasvoivat suuresti "valon vuosisadalla", l700-luvulla. Kun kirjat olivat melko kalliita, yksityisen ihmisen piti olla hyvin varakas hankkiakseen niitä paljon, ja tämä johti lukuseurojen perustamiseen. Joukko valistuneita ja lukuhaluisia virkamiehiä, pappeja ja porvareita muodosti yhdistyksen, joka hankki yhteisin varoin kirjallisuutta etupäässä jäsenten mutta joskus myös ulkopuolisten luettavaksi. Näitä seuroja syntyi muun muassa Englantiin ja Saksaan ja yksi vanhimmista Pohjois-Amerikan Philadelphiaan, missä sittemmin kuuluisa valtiomies Benjamin Franklin perusti lukuseuran 1731. Siitä ja myös Euroopassa syntyneistä tuli vähitellen tietoa Ruotsiin, ja sinnekin alettiin perustaa lukuseuroja 1770-luvulta lähtien. Suomi ei ollut kovin paljon hitaampi. Ensimmäinen lukuseura perustettiin täällä Vaasaan 1794, toinen Turkuun 1798 ja kolmas Kokkolaan 1800.

Det är inget under att akademins och biskopens stad Åbo var en av de första härvid, men det kan synas märkvärdigt att två små städer i Österbotten kunde framgångsrikt tävla med huvudstaden i Finland, när det gällde en sådan nyhet. Men Österbotten levde från den gustavianska tiden till Alexander I:s tid sin historiska glansperiod. Tjärbränning, skeppsbyggeri, laxfångst och boskapsskötsel hade gjort landskapet, närmare sagt det österbottniska kustområdet välmående. Därav följde goda möjligheter att skaffa utbildning åt ungdomen samt med tiden ståndspersoners höga bildningsnivå och en jämförelsevis välutvecklad folkkultur.

Lukuhaluinen talonpoika ei ollut Pohjanmaalla harvinaisuus, ja monissa maakunnan keskiosan pitäjissä oli rahvasta, joka pystyi lukemaan jopa kahtakin kieltä. Papisto oli keskimäärin sangen oppinutta, kirkkoherroissa ja kappalaisissakin oli lukuisia filosofian maistereita, ja monet virkamiehet olivat sangen sivistyneitä. Pohjanmaan kaupungeissa oli 1700-luvun lopulla myös koko joukko kauppiaita, jotka olivat opiskelleet pari, kolme vuotta yliopistossa varta vasten hankkiakseen yleissivistystä. Isä raatimies oli katsonut, että se ei ollut haitaksi pojalle, joka jatkaisi hänen kauppatoimiaan ja laivanvarustus- taan. Kaiken kaikkiaan oli siis hyvinkin luonnollista, että kaksi kolmesta vanhimmasta lukuseurasta syntyi Pohjanmaan kaupunkeihin.

Kuka varsinaisesti lausui Kokkolan lukuseuran syntysanat, ei ole aivan selvää. Seuran pöytäkirjassa sanotaan 1826, että kaupungin pormestari, varatuomari Anders Söderlund "oli pääasiallisesti perustanut kirjaston", mutta tämä voidaan tulkita niinkin, että hän nuorehkona ja tarmokkaana miehenä oli varsinaisesti organisoinut hankkeen. On tosin hyvin mahdollista, että juuri Söderlund oli myös tuonut idean Kokkolaan muutettuaan 1795 tänne Vaasasta, jonne oli vastikään perustettu lukuseura.

En annan möjlighet är att initiativet togs av kontraktsprosten och teologie doktorn Anders Chydenius. Han var en välkänd bildningsvän, och det är mycket möjligt att han hade fått kunskap om läsesällskapet i Åbo från sin systerson och goda vän professor Jacob Tengström. Hur som helst hade borgmästaren Söderlund helt säkert mycket stor förtjänst av läsesällskapets grundande, och doktor Chydenius stödde det åtminstone med sin stora auktoritet. Hans namn står som först av grundande medlemmars underskrifter.

Kokkolan lukuseura ei pyrkinyt perustamaan kansankirjastoa, kun tuohon aikaan oli erittäin niukasti rahvasta kiinnostavaa lukemista paitsi hengellistä kirjallisuutta. Sitäkin oli verraten vähän, niin että kuka tahansa keskivarakas talonpoika pystyi ostamaan itselleen varsin tyydyttävän valikoiman, sanokaamme parikymmentä nidettä. Sellaisen yksi ja toinen keskipohjalainen hankkikin. Se kirjallisuus, jota Kokkolan lukuseura osti, olisi sen sijaan mennyt koulutuksen puutteessa auttamattomasti yli kansanihmisten ymmärryksen.

Ei siis sovi moittia lukuseuran perustajia siitä, että säännöt ja toimintamuoto tekivät siitä nimenomaan Kokkolan herrasväen ja varakkaan porvariston yhdistyksen. Kirjat oli tarkoitettu pääasiallisesti seuran jäsenten luettavaksi, ja heidän vuotuiset jäsenmaksunsa sekä uusien jäsenten liittymismaksut olivat seuran talouden perustana. Tärkein vuosittainen menoerä oli uusien kirjojen hankkiminen.

Myös seuraan kuulumattomat saivat lainata kirjoja, mutta se tuli melko kalliiksi, koska ulkopuolisen tuli tallettaa kirjastoon lainaamansa kirjan ostohintaa vastaava summa, ja kun se maksettiin takaisin, kirjasto pidätti siitä kahdeksannen osan. Kovin vähävaraiset eivät siis pystyneet lukuseuran kirjastoa käyttämään. Kun ylioppilas Johan Vilhelm Snellman täydensi tietojaan sieltä lainaamiaan kirjoja lukemalla, tämä kävi kuitenkin päinsä maksutta, koska hänen isänsä, merikapteeni Christian Henrik Snellman oli lukuseuran jäsen.

Kokkolan lukuseuraan liittyi kesäkuun 28. päivänä 1800 perustajajäseninä 23 kaupunkilaista: kaikki siellä toimivat papit, muutamia virkamiehiä ja joukko kauppiaita, joista merkittävimmät olivat Joachim Donner, Anders Roos ja Jean Kyntzell. Uusia jäseniä liittyi myöhemmin mutta ei koskaan kovin paljon, ja lukuseuran jäsenistö jopa aleni 1830-luvulle mennessä alle kahdenkymmenen.

Lukuseuran kirjastonhoitajana oli aluksi pormestari Söderlund ja hänen siirryttyään 1805 kihlakunnantuomarin virkaan Pohjois-Pohjanmaalle apteekkari Gustaf Libeck, muutenkin ansioitunut kokkolalainen, joka hoiti tätä tointa useita vuosikymmeniä, 1848 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Kirjojen hankinta lukuseuralle oli kirjastonhoitajan tärkeimpiä tehtäviä, ja sitä tehtiin varsin tarmokkaasti. Kymmenen ensimmäisen vuoden aikana ostettiin 266 nidettä, mikä oli ajan oloissa jo sievä kirjasto, ja myöhemmin teosten luku nousi toiselle tuhannelle. Lisäksi lukuseura tilasi sanoma- ja aikakauslehtiä, joiden vuosikerrat talletettiin huolellisesti, ainakin arvokkaimmat sidottuina.

Böckerna vid Läsesällskapets bibliotek kunde bjuda närmast allmänbildning. Från och med 1700-talet publicerades mycket litteratur som kan kallas allmänfattlig förutsättande att allmänheten i fråga kunde läsa svenska och hade en viss utbildning. Nästan en tredjedel av böckerna i biblioteket var av historisk natur inklusive rätt många biografier. Där ingick också mycket geografi och reseberättelser, vilka var populära från gustavianska tiden framåt. Annan kunskapslitteratur innehöll ekonomi, filosofi, religion och så vidare.

Lisäksi kirjastoon sisältyi runsaasti kaunokirjallisuutta: romaaneja, näytelmiä ja runoutta, muun muassa sellaisten runoilijoiden kuin Carl Michael Bellman, Anna Maria Lenngren ja Frans Michael Franzen teoksia. Kaiken kaikkiaan lukuseuran kirjastoa voi pitää sekä laajuutensa että laatunsa puolesta sangen edustavana. Ainakin valtaosa kirjoista oli ruotsinkielisiä, vaikka Kokkolassa oli hieman saksan, ehkä englanninkin taitoa. Suomenkielistä kirjallisuutta ei liene hankittu, ja vähän sitä vielä olikin lukuseuran 1800-luvun puoliväliin kestäneellä kukoistuskaudella.

Kokkolan lukuseura eli sivistysseuroille ominaista hiljaista elämää, eikä Suomen siirtyminen Ruotsin valtakunnasta Venäjän alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi aiheuttanut aluksi muutoksia. Hankaluuksia tuli vasta 1825 valtaistuimelle nousseen keisari Nikolai I:n aikana. Hän vainusi kaikkialla Länsi-Euroopasta tulleita, yksinvaltaa vastustavia poliittisia oppeja, ja niinpä hän kävi virkamiehineen kovaa taistelua estääkseen niiden leviämisen hänen valtakuntaansa. Suomeen perustettiin vuonna 1829 sensuuriylihallitus, jonka tehtävänä oli muun muassa valvoa maassa toimivia lukuseuroja ja niiden kirjastoja.

Tälle virastolle täytyi lähettää luettelo Kokkolan lukuseuran kirjaston teoksista, ja eikös sieltä vain löytynytkin yli 50 kirjaa, joiden tuominen Suomeen oli jossain vaiheessa kielletty. Niihin kuului muun muassa joukko Napoleonia ja hänen aikaansa käsitteleviä teoksia, sillä edesmennyttä Ranskan keisaria ihailtiin monissa Pohjanmaan säätyläiskodeissa. Kesällä 1830 Kokkolan maistraatti määrättiin takavarikoimaan lukuseuran kielletyt kirjat.

Kokkolan silloinen pormestari, maisteri Hans Petter Winge, hyvin sivistynyt mies ja lukuseuran innokas jäsen, meni kirjastonhoitaja Libeckin luo tarkastamaan kirjat. Tällöin kävi ilmi että lukuseuran toiminta oli hiljattain lopetettu ja kirjat jaettu jäsenille. Sensuuriylihallitus ei tyytynyt tähän pormestarin hyvin virallisessa muodossa lähettämään tietoon vaan vaati, että kielletyt kirjat oli etsittävä ja takavarikoitava. Kirjoista löytyi kuitenkin vain puolet, ja siihen virasto joutui tyytymään. Myöhemmin se ei enää kysellyt asiaa, kun Kokkolan lukuseura oli kerran lakannut toimimasta.

Jutun jatko on hieman yllättävä. Lukuseura nimittäin perustettiin jo 1833 uudelleen, ja se jatkoi toimintaansa entiseen tapaan. Sääntöjä vain oli tiukennettu siten, että ulkopuolisille ei saanut enää lainata mitään, mikä oli tietysti tarkoitettu vähentämään vaaraa, että joku kantelisi kirjaston sisällöstä sensuuriviranomaisille. Noudatettiinko tätä sääntöä kovinkaan tiukasti, on eri asia, mutta jos jotakin olisi tapahtunut, siihen olisi ollut hyvä vedota.

Carl-Rudolf Gardberg on todennut kirjaston luetteloja vertailemalla, että melkein kaikki entiset kirjat oli saatu 1833 taas seuran haltuun, muiden ohella myös miltei kaikki ne kielletyt teokset, joita maistraatti ei ollut saanut 1830 takavarikoiduksi. Jostain ne oli taas löydetty ja liitetty kursailematta kirjastoon. Monet niistä ovat tallella tänäkin päivänä.

Kokkolalaiset, ennen kaikkea pormestari Winge ja apteekkari Libeck olivat siis olleet sensuuriviranomaisille aivan liian ovelia. Lukuseuraa ei niin ollen saatu rangaistuksi kielletyistä kirjoista, ja arvokkaimmat niistä jäivät seuran haltuun. Tämä onnellinen tulos johtui suureksi osaksi Wingen arvovallasta. Hän oli hyvin arvostettu lakimies, joka toimi pormestarin virkansa ohella vuodesta 1810 lähtien laamannina Karjalan laamanninkunnassa. Sensuurihallitus ei kai voinut kuvitellakaan, että tällainen mies voisi osallistua kavalaan juonitteluun Kokkolan lukuseuran hyväksi, kuten hän aivan ilmeisesti teki. Winge varmaan katsoi, ettei laillisuuden nimessä saanut tehdä tyhmyyksiä. Toinen emäkettu oli Libeck, joka ennakkovaroituksen saatuaan hajotti nopeasti seuran kirjaston ja kokosi kolme vuotta myöhemmin sen uudelleen.

Såsom Sylvi Möller konstaterar i Gamlakarleby stads historia, har man från senare tider mycket dåligt med källor om historien av läsesällskapet och dess bibliotek. Det här gäller främst tiden efter apotekare Libecks död. År 1859 berättades i Åbo Underrättelser, att det fanns i Gamlakarleby en lånebibliotek som inte var i verksamhet; dock hoppades att låneverksamheten kunde börja på igen. Något liv hade läsesällskapet ännu 1871, då medlemmarna inkallades av rådman Carl Rahm för att överlägga om fortsättningen av verksamheten. Åtminstone gjorde man då en ny katalog av böckerna. Biblioteket kallas där Gamlakarleby stads Bibliotek.

Tämä voinee viitata ajatukseen, että Kokkolaan olisi perustettava kunnallinen kirjasto, johon lukuseuran kirjat voitaisiin liittää. Näin ei kuitenkaan välittömästi käynyt. Lukuseuran toiminnan näivettyminen apteekkari Libeckin kuoltua saattoi johtua siitä, että näistä ajoista alettiin Suomessakin perustaa suurelle yleisölle tarkoitettuja, etupäässä kunnallisia kansankirjastoja. Sulkeutunut lukuseura alkoi yhteiskunnan muuttuessa käydä vanhanaikaiseksi.

Kokkolassa kansankirjaston aatetta toteutti vuodesta 1876 lähtien Kansanvalistusseuran Kokkolan osasto, joka piti kaupungissa yllä kansankirjastoa, kunnes 1898 perustettiin Kokkolan kaupunginkirjasto ja kansankirjaston kirjat luovutettiin sille. Näissä vaiheissa oli ilmeisesti mukana myös lukuseuran vanha kirjasto, ehkä kansankirjaston erikseen hoidettuna osana. Sen vanhat, arvokkaat teokset joutuivat lopulta nekin kaupunginkirjastolle, joka on sitten pitänyt niistä huolta esikuvallisella tavalla. Turun ja Vaasan lukuseurain kirjastot ovat tuhoutuneet kohtalokkaissa tulipaloissa, mutta Kokkolan seuran kirjastossa on säilynyt nykyaikaan jo Ruotsin-ajalla hankittuja teoksia.

Kokkolan lukuseuran merkitystä on vaikea arvioida. Se ulottui vain kaupunkiyhteiskunnan ylimpään kerrokseen, ja mitä se sen piirissä vaikutti ajatustapojen kehitykseen, jää tutkimatta. Mutta sellaisenaan lukuseura, joka toimi ainakin puoli vuosisataa, on kaunis todistus Kokkolan johtavan väestön sivistyksenhalusta aikana, jona tietojen ja taide-elämysten hankkiminen Pohjanmaalla, kaukana suurista keskuspaikoista, ei ollut suinkaan helppoa. Lukuseuran kirjasto lienee tuottanut suurta tyydytystä monelle lukuhaluiselle kaupunkilaiselle.

Meille Kokkolan vanha kirjasto on muistutuksena kirjan pysyvästä arvosta, jota radio ja televisio enempää kuin lehdetkään eivät mielestäni voi korvata. Kirjoihin jo lapsena ihastunutta eivät CD-romputkaan jaksa miellyttää samalla tavoin, vaikka ne kenties ajavat saman asian puhtaasti välineelliseltä kannalta. Kirja on sentään kirja, parhaimmillaan sivistyksen, tiedon ja taiteen kuolematon palvelija.