5. Kirjaston kaunein koristus

Kun selvisi, ettei ollut odotettavissa lisätoimenpiteitä, kävi ilmi että perkaus oli herättänyt suurta huomiota maistraatissa, lukuseurassa ja kaupungin porvariston piirissä yleensäkin. Ja eräänä päivänä pari vuotta myöhemmin, 24 lokakuuta 1833, oli aika kypsä lukuseuran toiminnan uudelleenkäynnistämiseen.

Kokoonnuttiin ja annettiin tiettäväksi, että hajoitetun lukuseuran osakkaat olivat nähneet järjestelmän hyödyt ja edut käyttää toistensa kirjakokoelmia, ja että he siksi olivat päättäneet kartuttaa kirjojen määrää ja rahoittaa yhteisen yksityisen kirjakokoelman "jossa eittämätön ehto oli, ettei kirjoja tai kokoelman muita tuotteita saanut lainata kuin osakkaille, välttäen toimenpiteitä, joilla kokoelma voitaisiin leimata yleiseksi kirjastoksi". Uusissa säännöissä, jonka osakkaat allekirjoittivat 12 kesäkuuta 1834 sanottiin, että kirjastoa "tulevaisuudessa ei missään olosuhteissa saanut purkaa". Samaan aikaan ryhdyttiin varovaisuustoimenpiteisiin yksityisen luonteen säilyttämiseksi: osakas ei saanut ilman seuran lupaa luovuttaa osuuttaan toiselle henkilölle; useamman osuuden omistaja voi tosin luovuttaa oikeutensa lainata kirjoja, mutta oli itse vastuussa, että kirjat palautettiin, samaan aikaan kun yhden osuuden omistajilta evättiin oikeus antaa seuran kirjoja lainaksi edelleen. Osuuksien määrä vahvistettiin kahdeksikymmeneksi, ja korkein vuosimaksu nousi 10 ruplaan. Muuten oli toimintaa tarkoitus jatkaa entisissä puitteissa, siten että vuosikokous pidettiin toukokuun ensimmäisenä ja kirjastoa pidettiin auki keskiviikkoisin, "jolloin osakkaat voivat lainata ja palauttaa kirjoja, mikä oli kirjattu sekä kirjastonhoitajan pöytäkirjaan että osakkaiden kirjoihin", ja Libeckin jatkaessa kirjastonhoitajana.

Tältä ajalta on tallessa vain vuoden 1845 pöytäkirja, mutta kirjanpito, joka on säilynyt, osoittaa, että tarvittaessa parin vuoden välein asetettiin vuosimaksu ja että kirjaostoja suoritettiin vuosittain, joskaan ei samassa laajuudessa kuin ensimmäisellä jaksolla, ja että käytettiin edelleen kirjansitoja Möllerströmin palveluita, kunnes vuonna 1846 siirryttiin käyttämään sitoja Damströmin palveluita. Luettelo, joka on laadittu vuonna 1833 tai välittömästi sen jälkeen käsitti 940 nidettä niistä 1013, jotka olivat kartuntaluettelossa ennen hajoitamista, niiden joukossa, kuten aiemmin mainittu, lähes kaikki ne teokset, jotka maistraatin mukaan olivat kadonneet tuntemattomille teille. Uusi luettelo, joka oli palvellut vuosina 1833-47, käsittää 645 teosta. Kasvu mainittuna aikana oli 110 teosta 156 niteessä, ja myöhemmässä luettelossa vuodelta 1871, on lisäksi seitsemisenkymmentä teosta, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan hankittiin vuoden 1847 jälkeen.

Kirjojen hankinnalla kyseisenä aikana on toinen luonne kuin aikaisemin. Seura ilmeisesti oli siinä määrin uskollinen perinteilleen, että se nytkin hankki joukon poliittisesti värittyneitä teoksia, kuten Roman Soltyksin "Polen, historisk, politisk och militärisk skildring af dess revolution och frihetskrig 1830 och 31" (I-II, Tukholma 1835), Alexander Bronikowskin "Romantiska berättelser utur Polens historia" (I-V, Linköping 1832-34), Thierin ja Lamartinen teos Ranskan vallankumouksesta sekä joukko Crusenstolpen kirjoituksia, mutta yleisesti ottaen edustaa historiallinen kirjallisuus, kuten maantieteellinenkin vaatimatonta roolia kaunokirjallisuuteen verraten: tuona aikana hankittiin 28 historiallista, 10 maantie-teellistä ja 125 kaunokirjallista teosta, joista 76 alunperin ruotsalaista. Muuten sekä kirjanpito että luettelot osoittavat, että Kokkolassa yhä vireästi seurattiin kirjallisia markkinoita. Tapaamme juuri odottamamme kirjailijanimet: kotimaisen kirjallisuuden osalta sellaiset kuin Runeberg, Nervander, Snellman, Castrenin Kalevalakäännös, Gottlund ja Sara Wacklin, ruotsinmaalaisten osalta Almqvist, Blanche, Fredrika Bremer, Emelie Flygare-Carlen, Grafström, Sophie von Knorring, Mellin, Nicander ja Onkel Adam, käännöskirjallisuudesta Bulwer, Chateaubriand, Dickens, Dumas, Ingemann, Sue ja muita ajan suosikkikirjailijoita.

Säilynyt kirjanpito päättyy tarkastukseen vuonna 1847, jonka Gustaf Libeck on allekirjoittanut 31 joulukuuta samana vuonna. Hän kuoli seuraavana keväänä 20 huhtikuuta, viimeisenä niistä, jotka olivat seuran perustaneet. Lukuunottamatta vaatimatonta kirjakokoelman kasvua, jonka luettelo osoittaa emme tiedä mitään kirjaston kohtaloista viimeisten vuosikymmenien kuluessa; kaikesta päättäen kuihtui toiminta vähitellen. Mutta vielä vuonna 1871 tapaamme viimeisen väläyksen vanhaa lukuseuraa parissa kutsukirjeessä, jotka laati raatimies Carl Rahm " Kaupungin vuonna 1800 perustetun luku- ja lainakirjaston osakkaille, jotka asuvat paikkakunnalla" kehoituksella kokoontua "pohtimaan mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin kirjaston omaisuuden hoitamiseksi ja kirjojen lainaamiseksi". Entisten osakkaiden perillisten ja oikeudenomistajien joukossa, jotka saivat kutsun oli vielä seuran varhaisvaiheiden nimiä: Donner, Roos, Lalin. Uuden luettelon nimi "Katalog öfver Gamlakarleby stads Bibliotek år 1871" antaa olettaa, että kirjasto uudelleen sai julkisen luonteen, mutta samalla luettelo osoittaa hyväkuntoisuudessaan, ettei lainaustoiminta ollut kovin vilkasta. Perinteistärikasta kirjakokoelmaa käytettiin yhä harvemmin ja siitä tuli museokohde, joka kätkeytyi Renlundin museon massiivisten kaapinovien taakse sen vintille.

Monikaan kaupungin nykyisistä asukkaista ei ollut nähnyt "Chydeniuksen kirjastoa" ja vielä harvempi tunsi sen luonteen ja historian, kun kauniit, vanhat niteet vuonna 1929 siirrettiin vastakunnostettuun kaupunginkirjastoon muodostaakseen erityiskokoelmana kirjaston kauneimman nähtävyyden ja koristuksen. Kokoelmassa ei ole niinkään monta harvinaisuutta, mutta kokonaisuutena se on lajissaan ainutlaatuinen: hienostunut muistomerkki lukuseuroista, näkyvä todiste porvariston poliitisesta ja sivistyksellisestä valveutuneisuudesta tuon ajan pikkukaupungeissa, jotka olivat kaukana niiltä näyttämöpaikoilta, joilla Napoleonin ajan armejat kärsivät tappioita ja saivat voittoja ja pyhän allianssin diplomaattisista juonitteluista.

alkuun